Ensiksi yritin syödä lunta ja pureskella maassa lojunutta toista keppiä, jotta paha keppi lähtisi irti suustani. Se ei auttanut, joten yritin etutassuilla ja kielelläni työntää palasta paikoiltaan. Nyt isäntäkin ihmetteli mikä minua vaivaa. Hän tuli luokseni ja katsoi suuhuni. Kepin huomattuaan hän yritti sormella irrottaa sitä, mutta se olikin tosi tiukassa. Se ei irronnut edes toisella tikulla vääntämällä. Irvistelin vain ja tuhisin, ja kuola valui.
Minua alkoi puunpalanen suussa jo toden teolla harmittamaan. Totta puhuen jouduin pieneen paniikkiin. Kaavin hampaita, ikeniä ja kitalakea etutassuillani niin tarmokkaasti, että ikeniin tuli haavoja ja tassuni värjäytyivät verestä punaisiksi. Isäntä arveli jo, että on parasta laittaa minulle remmi kuonon ympärille ja viedä minut lääkäriin, kunnes paha keppi yht´äkkiä olikin irronnut. Siinä se lojui verisessä lumessa ja minä pärskin kuolaa suustani.
En kyllä oppinut tapahtuneesta yhtään mitään, sillä kohta taas kuljin yhtä iloisena kuin aina - ja tietysti keppi suussa.
Heippa Villa!
VastaaPoistaMeiltäpä löytyy valkoinen kohtalotoveri joka joutui myös Pahan Kepi uhriksi! Piitulle kävi ihan sama juttu kuukausi takaperin, noin viiden sentin mittainen kepinpala jäi jumiin poikittain takahampaiden taakse. Kepinpalasen sai onneksi Piitun isäntä otettua sormilla pois, emäntä oli vain paniikissa. ;)
Harmi ettei Piitukaan mitään siitä oppinut, vaan rakastaa keppejä ihan entiseen malliin. Keppihulluus on kai parantumaton tauti?
Hauskaa kevään odotusta ja turvallisempia keppileikkejä jatkossa :)
Terve Piitu!
VastaaPoistaKeppihulluus taitaa olla hyvin yleinen tauti eikä siihen liene parannuskeinoakaan. Hyvä että sinäkin selvisit kepistäsi pelkällä säikähdyksellä. Jatketaan me kuitenkin vaan keppien kanssa leikkimistä, mutta ehkä vähän viisaampina...?