Aina toisinaan toinen isäntäväestä katoaa jonnekin joksikin aikaa. Me Sipin kanssa vaistoamme tällaiset katoamistemput yleensä aika hyvin etukäteen. Se on helppoa, koska katoamista edeltää useimmiten laukkujen pakkailu ja muu levoton häärääminen. Silloin mekin muutumme levottomiksi. Kun emäntä tai isäntä sitten katoaa, päivystämme usein jonkin aikaa joko ikkunan tai oven ääressä siinä toivossa, että paluu olisi mahdollisimman pikainen, mutta ennen kaikkea siksi, että meitä ei päästäisi yllättämään. Yllätykset eivät ole koirista mukavia (ainakaan virallisesti, mutta oikeasti kyllä pidämme yllätyksistä varsin paljon - siis kunhan ne ovat säännöllisesti toistuvia ja muutenkin rutiininomaisia). Katoamisen jälkeisillä lenkeillä meillä on usein varsin kiire takaisin kotiin tarkastamaan, ettei kadonnut henkilö vain ole sillä välin päässyt huomaamattamme palaamaan paikan päälle.
Huomattavasti vaikeampaa kuin katoamisen ennustaminen on sen ennustaminen, milloin isäntä tai emäntä jälleen ilmestyvät. Vaikka olenkin perusluonteeltani vaatimaton, on minun pakko todeta että olemme Sipin kanssa siinäkin kohtalaisen eteviä. Omat aistini ovat jo vähän mummoutuneet, mutta Sipillä on huipputarkka kuulo: hän tunnistaa askeleet ja avainnipun kilinän jo rapun ulko-ovelta saakka. Minä puolestani osaan kokemukseni perusteella yhdistää puhelut ja ilmestymisen. Lisäksi meillä koirilla on salaisia yliaisteja, jollaisista ihmiset eivät tiedä mitään, mutta niistä en voi kertoa enempää.
Katomistemput kestävät aina aikansa. Onneksi meillä koirilla ei ole kovin hyvä ajantaju ja se tekee katoamisista paljon siedettävämpiä. Huonohkon ajantajun vuoksi olemme myös aina yhtä iloisia jälleennäkemisistä, olivat ne kestäneet sitten päivän tai viikon. Tosin Sipi oli kuulemma ollut erityisen iloinen tavatessaan isäntäväen oltuaan pitkään reissussa kasvattajan luona, mutta se saattoi johtua vaan siitä, että hänellä oli jo kiire päästä pennuista eroon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti