Outoja ruokailutapoja

Minulla on haimasairauden takia toisinaan ongelmia syömisen kanssa. Välillä tulee kausia, jolloin ruoka ei maistu ollenkaan. Silloin isäntäväki saattaa armahtaa minua ja ostaa paketillisen jauhelihaa vain minua varten, josta sitten laitetaan vähän kerrallaan ruokani joukkoon herkkua. Tietenkin Sipi saa myös vähäsen, mutta oikeastaan lihat ovat vain minua varten.

Nyt on parempi kausi menossa ja normaalit nappularuuat maistuvat minulle kohtalaisesti. En kuitenkaan tykkää syödä aamuruokaa oikealla ruokapaikallani kylpyhuoneessa. Aiemmin olen syönyt siellä mielellään, koska kylppärissä saan olla rauhassa ja syödä omaan tahtiini. Sipi syö siellä myös, mutta toisessa nurkassa, emmekä me koskaan häiritse toisiamme ruokaillessa.

Nykyään vaadin syödä aamuruuan isäntäväen kanssa ruokapöydän luona. Minun ruokakuppini asetetaan pöydän viereen lattialle, ja syön siinä samalla kun isäntä ja emäntä syövät omaa aamiaistaan. Jos ruokakuppi asetetaan jonnekin muualle, esimerkiksi kylppäriin tai keittiön puolelle, minä jätän ruuat syömättä.

Iltaruuan taas voin syödä ruokapaikallani kylpyhuoneessa. Illalla saan ruuan kanssa kipulääkettä, joka maistuu ihan hyvälle. Yleensä minusta olisi kyllä kiva, jos joku voisi pitää minulle ruokailuseuraa, mutta vaikka seuraa ei ole tarjolla, voin kuitenkin syödä iltaruuan yksin. Sipillä on aina nälkä ja se syö niin nopeasti, ettei siitä ole minulle seuraksi.

Olen vähän tällainen erikoinen tapaus aina välillä. Minulla on omia omituisia tottumuksia ja niitä tulee vaan lisää, kunhan keksin uusia keinoja jekuttaa isäntäväkeä.

Spondyloosi selässäni

Minua on jonkin aikaa vaivannut omituiset selkäkivut. Isäntäväki ei oikein osannut auttaa, koska oirehdin aika epämääräisesti. Kesähän on ollut tavattoman kuuma, joten osa oireista on mennyt väsymyksen ja rasituksen piikkiin.

Jo pidemmän aikaa minulla on toisinaan vaikeuksia nousta makuulta seisomaan, varsinkin jos olen käynyt liikkumassa paljon päivän aikana. Viime aikoina en ole enää halunnut mennä istumaan, koska se ei tunnu hyvältä.
Eilen aamulla minun kävelyni oli todella vaikeaa, eikä emäntä oikein osannut sanoa kummassa takajalassa kipu on, koska molemmat puolet näyttivät kipeiltä.

Niinpä isäntäväki vei minut eläinlääkärin tutkittavaksi. Se olikin minun ensimmäinen kerta eläinlääkärissä täällä Saksassa. Sipi on käynyt jo muutaman kerran, mutta minun ei ole vielä tarvinnut. Eläinlääkäri oli minulle sikäli tuttu paikka, että olin ollut siellä Sipin seurana joskus aikaisemmin.

Eläinlääkäri tutki ensin jalkojani ja totesi, että molemmissa on jotain vikaa. Kun minä malliksi kävelin pienen pätkän käytävällä, keikuin ihan omituisesti molemmille puolille ja kävely aiheutti kipua. Minun selästäni otettiin alla oleva röntgenkuva.

Kuvasta näkee, että selkärangan nikamia on kasvamassa yhteen. Merkkasin ne tuohon punaisilla renkailla.

Eläinlääkäri sanoi, että minulla on selässä spondyloosi. Se tarkoittaa kuulemma sitä, että nikamat kasvavat kiinni toisiinsa.
Tämä vaihe, jossa nyt olen, on kivuliain, kun luupiikit painavat hermoja. Myöhemmin kivut saattavat hellittää, kun selkäranka on silloittunut kokonaan. Silloin minusta tulee ihan jäykkäselkäinen, mutta muuten voin elellä normaalisti.

Sain eläinlääkäriltä kipulääkettä ja joudun luultavasti syömään jotain kipulääkettä aika pitkään, ehkä koko loppuelämäni. Sen avulla voin kuitenkin elää vielä monta vuotta ihan hyvää ja aktiivista elämää. Ehkä minusta ei tule enää vetokoiraa (onneksi! en ole koskaan tykännyt niistä tyhmistä vetovaljaista!) eikä agilitykoiraa, mutta hyvä lenkkikaveri olen edelleen.

Tänään aamulla kun heräsin, tunsin itseni pitkästä aikaa iloiseksi ja jopa hieman riehakkaaksi! Kun isäntä heräsi, otin fudiksen ja haukahdin muutaman kerran ilosta. Sitä ei ole tapahtunut pitkään aikaan!

Auringonlasku vuorenhuipulla

Eräänä päivänä lomalla kun olin isännän kanssa ulkoilemassa, kuulimme sattumalta eräältä ohikulkijalta, että alppihissillä pääsisi vielä myöhään illalla vuorenhuipulle. Mehän siitä innostuimme ja lähdimme isäntäväen illallisen jälkeen hissillä ylös katsomaan auringonlaskua.

Aurinko laski noin klo 21 ja me saavuimme Grubigsteinin huipulle yli 2000 metrin korkeuteen hetkeä ennen kun aurinko hävisi vuorien taakse.

Siellä oli paljon muitakin ihmisiä ja jokunen koirakin. Maisema oli huikea ja keli oli mitä parhain! Minä tässä nautin viimeisistä auringonsäteistä.

Sipi vaan roikotti kieltään tavalliseen tapaansa.

Aurinko värjäsi maiseman ja meidät vaaleanpunaisiksi.

Kun show oli ohi, me menimme hissillä takaisin alas laaksoon. Me osasimme olla aivan rentoina ja rauhallisina hississä. Tätä reissua varten meille oli hankittu kuonokopatkin, koska joissakin hisseissä ne ovat pakolliset kaikilla koirilla. Me olimme harjoitelleet niiden käyttöä etukäteen, mutta onneksi niitä ei kuitenkaan tarvittu kertaakaan.

Elämäni hurjin alppivaellus

Viime viikolla Itävallassa teimme yhden aika hurjan päivävaelluksen. Lähdimme matkaan hotellilta hyvin nukutun yön jälkeen aamupäivällä ja ajoimme ensin autolla alppihissin ala-asemalle. Sitten siirryimme junalla isäntäväen suunnitteleman vaellusreitin päähän. Juna-asemalta kävelimme valtavan vuoren juurelle. Aloimme nousemaan vuorta ylöspäin. Ilma oli kuuma ja todella hiostava. Onneksi isäntäväellä oli repuissa eväitä ja paljon juomavettä. 

Polku kulki jyrkkää vuorenrinnettä ylöspäin.

Sipi ja minä menimme välillä edellä ja tarkistimme mihin suuntaan reitti jatkuu. Pidimme myös huolta siitä, että lauma pysyy kasassa, ja ettei kukaan pääse yllättämään meitä. Emme kyllä nähneet koko päivänä reitillä ketään (paitsi ihan alussa jonkun lenkkeilijän, joka lähtikin sitten eri suuntaan kuin me).

Koska reitti oli aika raskas minulle, pidimme paljon taukoja. Välillä jopa 10 minuutin välein. Oli niin kuuma ja nousu oli niin jyrkkä, että se otti aika koville. Tauoilla menin heti makaamaan ja lepuutin tassuja.

Maisemat olivat kyllä aivan upeat.

Pysähdyimmekin ihastelemaan näköaloja riittävän usein. Haavelin tuosta alppijärvestä. Olisin pulahtanut sinne mielellään. Alhaalla näkyy kylä josta lähdimme liikkeelle.

Kun olimme nousseet aika paljon, noin 500 korkeusmetriä, reitti lähti takaisin alaspäin. Myös lasku oli jyrkkä ja polku oli paikoin aika vaikeakulkuinen.

Tässä kohtaa aloimme haistaa raikkaan alppipuron ja halusimme kiirehtiä veden äärelle!

Saimme luvan ottaa etumatkaa, ja kylläpä me hölkkäsimmekin purolle nopeasti! Siellä oli myös lunta! Paikan nimi oli Schneeplatz. Minä osaan sveitsiä ja tiedän että se tarkoittaa lumipaikkaa.

Säntäsimme heti veteen kahlaamaan ja juomaan. Vesi oli kylmää ja erittäin virkistävää.

Purolla pidimme pidemmän evästauon. Sen jälkeen matka jatkui taas. Reitti oli välillä hyvin vaikea ja meidän piti oikein tarkkaan katsoa, mihin tassumme asetamme. Välillä oli tällaisia helpompiakin kohtia.

Muistimme onneksi nauttiakin! Ei sitä joka päivä pääse tällaisiin maisemiin ulkoilemaan.
Reitti kulki välillä alaspäin, mutta lopussa nousimme taas ainakin parisataa metriä korkeammalle ja se oli taas raskasta. Onneksi ylempänä oli vähän viileämpi ilma.

Pidimme taukoja ja minä sain painaa pääni alppikukkien sekaan levätäkseni hetken.

Iltapäivällä meille tuli jo vähän kiire gondolihissille, jolla meidän piti mennä takaisin autolle. Sipi tässä vielä ihastelee maisemia, mutta menimme melko nopeasti polkua eteenpäin.

Yleensä hissien viimeinen kyyti alas on viideltä, ja siihen meillä tuli jo vähän kiire. Jouduimme pitämään tauot lyhyinä ja reippailemaan eteenpäin.
Loppumatkasta reitti meni alppilehmien laitumen poikki. Alpeillahan lehmät ja lampaat laiduntavat vuorenrinteillä.

Ajattelimme mennä lehmien ohi nopeasti, mutta se ei ollutkaan niin helppoa. Lehmillä oli vasikoita, joita ne suojelivat ulkopuolisilta. Emmehän me niille mitään pahaa olisi halunneet, mutta lehmät eivät tienneet sitä. Kun lähestyimme niitä, ne lähtivät tulemaan laumana meitä kohti ja jäivät noin 10 metrin päähän tuijottamaan meitä, eivätkä päästäneet meitä etenemään.
Sipi ja minä olimme aivan hiirenhiljaa isäntäväen takana ja koitimme olla mahdollisimman vaarattoman näköisiä. Isäntä nosti kävelysauvat pystyyn ja yritti viestittää lehmille, että meidän täytyy päästä kulkemaan niiden ohi, jotta pääsemme hissille. Lehmät vaan tuijottivat meitä puoliringissä. Niitä oli noin 15 ja ne olivat isoja.
Lopulta kävi niin, ettemme päässeet lehmien ohi. Ne eivät päästäneet meitä kulkemaan polkua ja niin me jouduimme menemään polulta sivuun pusikkoon. Menimme nopeasti pusikoissa eteenpäin ja lopulta pääsimme palaamaan polulle kun olimme ohittaneet lehmät.

Juoksimme hissiasemalle ja huomasimme, että viimeinen kyyti alas oli mennyt 10 minuuttia sitten! Onneksi hissipoika oli itse vielä paikalla ja lupasi, että saamme mennä hänen kanssaan henkilökunnan huoltokyydillä alas. Minä olin niin poikki, että menin heti kyljelleni ja nukuin koko matkan alas. Sipi koitti vähän katsella maisemia hissistä, mutta lopulta hänkin nukahti.

Tämän seikkailun muistan varmaan loppuikäni - oli se niin jännittävä ja hurja retki!
Olin niin poikki, että nukuin seuraavat kaksi päivää. Se olikin ihan hyvä, koska isäntäväki vuokrasi maastopyörät ja me saimme Sipin kanssa pari lepopäivää hotellilla.

Korkeanpaikanleiri

Päätin lähteä lomailemaan Alpeille. Olen aina tuntenut Alppeihin jonkinlaista outoa kutsua, sillä olenhan rodultani Sveitsin valkoinenpaimenkoira.
Pitkällä automatkalla yövyimme yhden kerran leirintäalueella Fulda-joen varrella. Teltassa olisi ollut liian ahdasta, joten Sipi ja minä saimme nukkua autossa. Se olikin hyvä, koska yöllä satoi.

Vihdoin pääsimme perille Alpeille. Heti ensimmäisenä reissupäivänä nousimme gondolihissillä yli  2000 metrin korkeuteen. Siellä oli pilvistä ja viileää.
Lähdimme laskeutumaan alas takaisin kohti hotellia kivisiä alppipolkuja pitkin. Minua ja Sipiä jylhät maisemat eivät pelottaneet yhtään! Olimme aivan innostuneita viileästä ja raikkaasta ilmasta.

Vastaantuleva vuoristo-opas tunnisti meidät heti sveitsiläisiksi koiriksi.

Kuljimme suurimman osan ajasta kaukana isäntäväen edessä, mutta siitä huolimatta käyttäydyimme kiltisti emmekä häirinneet ketään.

Vaikka meillä ei ole alppikokemusta, askeleemme on vakaa eikä meitä huimaa missään tilanteessa, niinpä jatkoimme tästä vasempaan erittäin vaativalle polulle.

Pilvien alapuolella saavutimme puurajan ja pääsimme suomalaisittain tutun oloiseen metsän siimekseen.

Noin kahden tunnin kuluttua olimme saapuneet perille laaksoon noin 1000 metrin korkeuteen, jossa hotellimme sijaitsee. Sieltä on upeat näkymät Saksan korkeimmalle vuorelle Zugspitzelle. Minun tassujani hieman painoi ja Sipikin päätti huilata hetken.

Loppumatkan kävelimme suurimmaksi osaksi isännän perässä vaan, jottei tulisi otettua turhia askelia väärään suuntaan.

Seuraavana päivänä sää oli kirkastunut ja näkymät Zugspitzelle olivat vielä upeammat.

Tällä lomalla pääsen vihdoin lähestulkoon palaamaan sveitsiläisille sukujuurilleni!

Juhlahumua

Meillä oli täällä viikonloppuna kauheat tohinat. Perjantaina illalla meille saapui kauheasti vieraita. Kaikki oli meille tuttuja, mutta kyllä me yllätyimme, kun kaikki tulivat meille yhtä aikaa! Ruokapöytä oli jatkettu kahdella jatkopalalla ja sänkypaikkoja oli lisätty myös olohuoneen matolle. Osa vieraista oli yötä muualla, koska kaikki eivät olisi mahtuneet meille.

Minusta ja Sipistä oli kivaa, kun oli tohinaa. Meille riitti rapsuttelijoita ja koko ajan oli jotain vahdittavaa. Ainakin lapsia sai vahtia, etteivät ne olisi tehneet mitään luvatonta. Vauvaa jouduimme välillä väistelemään, kun se lähti kiipeämään meidän päälle pyrkiessään sohvalle ja harjoitellessaan kävelemistä.

Nyt kaikki vieraat ovat lähteneet ja arki palaa normaaliksi. (Ainakin hetkeksi! Pian me kuulemma lähdemme kesälomareissuun jonnekin kauas.)

Hampurissa on taas helteet ja kävimme taas Jenischparkissa uimassa. Onneksi minun vatsanikin on taas kunnossa!

Tässä kiirehdimme lammelle uimaan. Sipi on jo tuolla kaukana edellä ja minäkin koitan vähän hoputtaa isäntäväkeä kävelemään nopeammin.

Vihdoinkin vedessä!

Maha kuralla

Toissapäivänä kävimme taas rannalla pitkällä kävelylenkillä. Ilmassa oli vähän sateen tuntua ja rannalla ei ollut juuri muita. Se sopi meille oikein hyvin!
Juoksentelimme hiekassa ja vedessä ja leikimme palloilla ja jahtasimme toisiamme.

Lenkin jälkeen illalla minun vatsaani alkoi särkeä. Vinguin vähän ja olin allapäin. Yöllä minulle tuli kaksi kertaa kova kakkahätä ja isäntäväki joutui viemään minut tarpeilleni. Se oli aika ikävää.

Seuraavana päivänä vatsani voi vähän paremmin. Söin hyvällä ruokahalulla (mikä on sinänsä ihme - viime aikoina ruoka on maistunut minulle todella huonosti). Iltapäivällä kävimme Volksparkissa ja sain tyhjennettyä suoleni kunnolla. Kävin pusikossa noin viisi kertaa!
Sen jälkeen olo oli paljon parempi, eikä minun ole tarvinnut vinkua eikä pyytää ulos ylimääräisille lenkeille.

Sipin kanssa synkronoimme ilmeet kuvaa varten!

Rantapäivä

Helteiset kesäpäivät ovat täällä taas, joten viime viikonloppuna lähdimme koko porukalla rannalle. Hampurissa on monta kivaa hiekkarantaa, joille koiratkin ovat tervetulleita. Tällä kertaa olimme Falkenstein Uferin koirarannalla.



Siellä oli paljon ihmisiä ja koiria, kun oli lämmin ja aurinkoinen päivä. Leikimme muutamien kanssa, mutta oikeastaan tykkäämme eniten olla keskenämme.

Vesi oli ensiksi alhaalla ja vesirajassa oli oikein kuraista. Iltapäivän mittaan vesi nousi sen verran, että jouduimme siirtämään tavaramme kauemmas. Vedessä oli mukavampi olla, kun pohja oli hiekkaa eikä mutaa.
Me kävimme uimassa monta kertaa. Isäntä heitteli meille palloja, joita noudimme innoissamme. Minä jouduin välillä ottamaan pienen lepotauon, kun uin niin paljon.

Tietenkin isäntäväki ui myös itse. Vesi oli lämmintä eikä oikeastaan kovin virkistävää.
Elbessä menee myös isoja rahtilaivoja, ja näimme myös museolaiva Cap San Diegon melko läheltä.

Fudiksen MM-kisat

Kaikki varmaan ovat huomanneet, että tällä hetkellä on käynnissä fudiksen MM-kisat. Myös meillä on katsottu kisoja, vaikka nyt kun suosikkijoukkueemme Saksa putosi katastrofaalisesti jo alkulohkosta, telkkarista on katsottu enemmän muita ohjelmia kuin jalkapalloa.
Me olemme kuitenkin kisahengessä mukana!

Mehän pelaamme itsekin aina kovasti fudista omilla palloillamme. Fudiksia on kaksi, mutta silti niistä tulee aina kiistaa. Jostain syystä aina toinen fudis on se, jonka kumpikin haluaisimme.
Onneksi emme koskaan tappele leluista, vaan kyräilemme toisiamme ja toivomme, että se parempi fudis vapautuisi pian.

Koulutetut kärsivälliset

Minä ja Sipi olemme joutuneet harjoittelemaan kärsivällisyyttä todella paljon. Isäntäväen mielestä siitä on jotain hyötyä elämässä. En kyllä keksi mitä.

Tänään isäntä söi popcorneja työhuoneessa ja ilmeisesti vahingossa yksi poppari putosi lattialle. (Suoraan sanottuna en ymmärrä, miten poppareita voi käsitellä niin huolimattomasti.)
No, koska minä ja Sipi olemme hyvin koulutettuja ja olemme erityisen hyviä kärsivällisyydessä, kumpikaan meistä ei hyökännyt pudonneen popparin kimppuun. Sen sijaan molemmat tuijotimme sitä katse kovana, silmää räpäyttämättä. Olimme täysin keskittyneitä poppariin, eikä millään muulla ollut mitään väliä. Paitsi tietenkin sillä, ettei meillä ollut lupaa ottaa sitä.
Emäntä ratkaisi tilanteen ja nosti popparin pois lattialta.

Myöhemmin illalla isäntä meni poppareidensa kanssa sohvalle katsomaan jalkapalloa. Minä muina vanhuksina käppäilin mukaan olkkariin. Eihän sitä tiedä, jos isännälle sattuu taas "vahinko" ja poppareita "sattuu putoamaan" maahan niin että emäntä ei näe.