Olemme sopeutuneet oikein hyvin uuteen kotiimme Turun kupeeseen. Meistä on kivaa, kun on oma sisäänkäynti, eikä tarvitse vahtia mitään rappukäytävää. Emme myöskään joudu enää kylpyammeeseen pesulle.
Kaikkein kivointa on kuitenkin hyvät metsälenkit, jotka lähtevät ihan meidän takapihalta. Pääsemme siitä melko suoraa reittiä isolle metsäalueelle, jossa voimme ulkoilla huoletta. Ei tarvitse kuunnella liikenteen melua eikä väistellä autoja.
Olemme myös päässeet kavereiden kanssa ulkoilemaan. Tällä viikolla kävimme Nipsun ja Zuzan kanssa Haunisten altaalla. Tässä kuva lenkiltä, mutta Zuza ei halunnut kuvaan.
Ilmatkin ovat olleet mitä parhaimmat, kun on ollut lämmintä ja poutaista. Kyllä me oikeastaan odotamme jo talvea innolla. Kunpa pääsisi lumihankeen kierimään, se olisi parasta!
lauantai 20. lokakuuta 2018
lauantai 6. lokakuuta 2018
Sipin jännä päivä
Torstaina Sipillä oli jännä päivä. Hän pääsi käymään hevostallilla! Minä en lähtenyt mukaan, koska halusimme pitää tilanteen rauhallisena. Niinpä Sipi lähti tapaamaan Takua ja kävelemään pienen metsälenkin hevosseurassa.
Sipi ei ollut hevosista kovinkaan innoissaan. Päinvastoin häntä vähän pelotti kun karsinoista kurkisti isoja hevosenpäitä ja ne hipaisivat selkää kun niiden ohitse käveli. Ihmiset koittivat kovasti saada Sipiä tutustumaan Takuun, mutta Sipi vaan näytti Takulle hampaita, kun se tuli liian lähelle. Hahah, Sipi, ei se hevonen ymmärrä mitä hampaat tarkoittavat!
Lenkin jälkeen molemmat sentään suostuivat yhteiskuvaan.
Tallilla oli myös pari kissaa, joista toisen kanssa Sipillä oli pieni tuijotuskilpailu. Kun kissa ei lähtenytkään karkuun, Sipi ei tiennyt oikein miten siihen olisi pitänyt suhtautua. Lopulta Sipi lopetti tuijottamisen ja kissa pääsi siirtymään turvalliseen paikkaan.
Illalla hauskan päivän päätteeksi kotona odotti lämmin sauna. Sipi tietenkin halusi myös saunoa, ja pääsikin ihan lauteille. Löylyä ei sentään Sipille heitetty, mutta pienet lämmöt hän sai ottaa, jotta luut ja lihakset lämpesivät kunnolla. Minä en saunomisesta välitä enkä edes yrittänyt mennä mukaan.
Sipi ei ollut hevosista kovinkaan innoissaan. Päinvastoin häntä vähän pelotti kun karsinoista kurkisti isoja hevosenpäitä ja ne hipaisivat selkää kun niiden ohitse käveli. Ihmiset koittivat kovasti saada Sipiä tutustumaan Takuun, mutta Sipi vaan näytti Takulle hampaita, kun se tuli liian lähelle. Hahah, Sipi, ei se hevonen ymmärrä mitä hampaat tarkoittavat!
Lenkin jälkeen molemmat sentään suostuivat yhteiskuvaan.
Tallilla oli myös pari kissaa, joista toisen kanssa Sipillä oli pieni tuijotuskilpailu. Kun kissa ei lähtenytkään karkuun, Sipi ei tiennyt oikein miten siihen olisi pitänyt suhtautua. Lopulta Sipi lopetti tuijottamisen ja kissa pääsi siirtymään turvalliseen paikkaan.
Illalla hauskan päivän päätteeksi kotona odotti lämmin sauna. Sipi tietenkin halusi myös saunoa, ja pääsikin ihan lauteille. Löylyä ei sentään Sipille heitetty, mutta pienet lämmöt hän sai ottaa, jotta luut ja lihakset lämpesivät kunnolla. Minä en saunomisesta välitä enkä edes yrittänyt mennä mukaan.
perjantai 5. lokakuuta 2018
Hyvästi Hampuri
Meidän saksalainen kotikaupunkimme Hampuri on jäänyt taakse. Maanantaina kotiimme ilmestyi muuttomiehiä, ja tiistaina kaikki tavaramme oli pakattu muuttokuormaksi, joka lähti Suomeen. Me menimme vielä pariksi yöksi Wedeliin hotelliin, koska isäntäväellä oli asioita hoidettavana Hampurissa.
Koska olimme Wedelissä, päätimme mennä Holmer Sandbergeen ulkoilemaan. Siellähän olemme aiemminkin käyneet, joten reitit olivat tutut.
Pistimme pystyyn kunnon painit!
Wedelistä matka jatkui torstaiaamuna kohti Ruotsia. Ensin menimme laivalla Saksasta Tanskaan ja sieltä siltaa pitkin Ruotsiin. Tanskassa oli tuulista, mutta ulkoilimme eräässä pienessä niemessä kun isäntäväki piti ruokataukoa.
Ruotsissa menimme Markarydiin hotelliin yöksi. Kävimme iltalenkillä samassa paikassa, jossa kesällä pidimme taukoa. Kävelimme pimeällä hiekkarannalla ja vasta jälkeenpäin isäntäväki muisti, ettei Pohjoismaissa koirat saa tulla uimarannoille.
Hotellissa me annoimme isäntäväen nukkua meidän kanssa samassa sängyssä, vaikka se olikin aika ahdasta.
Seuraavana päivänä Ruotsissa kävimme jonkun Metallican entisen basistin muistokivellä. Meistä siinä ei ollut mitään tunteellista, ja aloitimme taas kauheat painit. Taustalla lehmät tuijottivat meitä.
Illalla menimme taas laivaan. Tällä kertaa matka kesti koko yön. Meillä oli aika kova hätä, koska emme olleet useista tilaisuuksista huolimatta kumpikaan suostuneet käymään isolla hädällä kuin aamupäivällä.
Helpotus oli suuri, kun aamulla saavuimme Suomeen ja menimme Turun linnan edustalle aamukävelylle. Siellä oli muitakin koiria laivalta ja kaikilla oli samat tarpeet.
Sitten ajoimmekin Urpon ja Kärsän luokse aamupalalle. Meistä oli ihanaa tavata kavereita! Kävimme yhdessä vähän ulkoilemassa, mutta siitä ei meinannut tulla mitään, kun Sipin ja minun piti haistella kaikkia ojia ja pusikoita niin paljon. Täällä Suomessa kaikki tuoksuu niin erilaiselle.
Nyt me olemme muuttaneet uuteen kotiimme ja asettuneet taloksi. Ihanaa olla Suomessa! Tosin suomalaiset koirat ovat outoja - emme ole saaneet tavata oikeastaan ketään, vaan kaikki kiertävät meidät kaukaa. Ehkä me olemme liian äänekkäitä.
Koska olimme Wedelissä, päätimme mennä Holmer Sandbergeen ulkoilemaan. Siellähän olemme aiemminkin käyneet, joten reitit olivat tutut.
Pistimme pystyyn kunnon painit!
Wedelistä matka jatkui torstaiaamuna kohti Ruotsia. Ensin menimme laivalla Saksasta Tanskaan ja sieltä siltaa pitkin Ruotsiin. Tanskassa oli tuulista, mutta ulkoilimme eräässä pienessä niemessä kun isäntäväki piti ruokataukoa.
Ruotsissa menimme Markarydiin hotelliin yöksi. Kävimme iltalenkillä samassa paikassa, jossa kesällä pidimme taukoa. Kävelimme pimeällä hiekkarannalla ja vasta jälkeenpäin isäntäväki muisti, ettei Pohjoismaissa koirat saa tulla uimarannoille.
Hotellissa me annoimme isäntäväen nukkua meidän kanssa samassa sängyssä, vaikka se olikin aika ahdasta.
Seuraavana päivänä Ruotsissa kävimme jonkun Metallican entisen basistin muistokivellä. Meistä siinä ei ollut mitään tunteellista, ja aloitimme taas kauheat painit. Taustalla lehmät tuijottivat meitä.
Illalla menimme taas laivaan. Tällä kertaa matka kesti koko yön. Meillä oli aika kova hätä, koska emme olleet useista tilaisuuksista huolimatta kumpikaan suostuneet käymään isolla hädällä kuin aamupäivällä.
Helpotus oli suuri, kun aamulla saavuimme Suomeen ja menimme Turun linnan edustalle aamukävelylle. Siellä oli muitakin koiria laivalta ja kaikilla oli samat tarpeet.
Sitten ajoimmekin Urpon ja Kärsän luokse aamupalalle. Meistä oli ihanaa tavata kavereita! Kävimme yhdessä vähän ulkoilemassa, mutta siitä ei meinannut tulla mitään, kun Sipin ja minun piti haistella kaikkia ojia ja pusikoita niin paljon. Täällä Suomessa kaikki tuoksuu niin erilaiselle.
![]() |
| Kuva M.N. |
lauantai 22. syyskuuta 2018
10 vuotta!
Minä täytän tänään 10 vuotta! Olen juhlinut merkkipäivääni kotosalla. Aamulenkillä Sipi hauskuutti minua painimalla kanssani.
Kun tulimme kotiin, oli isäntä laittanut aamupalani sekaan tämänhetkistä lempiherkkuani eli kananmunankuoria. (Siitä huolimatta syöminen oli vähän hankalaa aluksi, mutta lopulta pistelin kaiken poskeeni.)
Seuraavaksi ajattelin mennä Volksparkiin kävelylle ja nauttia viileästä syysilmasta. Viime viikolla täällä oli vielä yli 30 asteen helteet, mutta nyt on mukavan viileä.
Ensi viikolla on kuulemma luvassa suuri muutos elämäämme taas. Aavistan jo jotain, sillä kotiimme on ilmestynyt pahvilaatikoita. Pitkän elämänkokemukseni ansiosta tiedän jo, mitä se tarkoittaa.
keskiviikko 12. syyskuuta 2018
Päiväretki Sankt Peter-Ordingiin
Viime lauantaina tapahtui jotain hauskaa: meille tuli kylään kummitätini taaperon kanssa!
Taapero on oppinut kävelemään, joten se seikkaili ympäri asuntoa ja otti käsiinsä kaiken, mikä lähti irti. Me osasimme hyvin väistää sitä, eikä se oikeastaan ollut meistä kovin kiinnostunut, onhan sillä kotona kaksi omaakin koiraa.
Maanantaina lähdimme autolla Sankt Peter-Ordingiin rantakävelylle Pohjanmeren äärelle.
Heti kun pääsimme rannalle, me aloitimme kauheat painit!

Meillä molemmilla oli vauhti päällä ja riemastuimme avarasta tilasta ja pehmeästä hiekasta.

Kävimme tietysti myös vedessä toteamassa, että se on aika lämmintä ja suolaista. Hiekka tarttui mukavasti märkään turkkiin.
Kävelimme rantaa pitkin ensin pohjoiseen. Oli nousuvesi ja ihmiset päättivät pitää pienen evästauon rannalla kaukana vesirajasta. No, siinä rupatelessa he eivät huomanneet, että vesi nousi ja nousi, ja hetken päästä se oli jo aika lähellä meitä. Meidän piti äkkiä pakata kaikki tavarat ja lähteä kauemmas.
Lähdimme kävelemään takaisinpäin ja meidänkin energiatasot alkoivat vähän tasaantumaan.

Sipi joi merivettä, vaikka meillä oli juomavettä mukana pullossa.

Ilma oli melko lämmin ja aurinkokin pilkahti välillä. Onneksi pääsimme uimaan koko ajan niin ei tullut kuuma.

Maltoimme pysähtyä kuvattaviksi. Rannalla oli aika paljon ihmisiä, mutta tilaa on niin paljon ettemme joutuneet kävelemään kovin lähellä niitä.

Lopulta olimme kävelleet tosi pitkään ja käyttäneet lähes kaiken energiamme. Kun ihmiset pitivät taas (!) evästaukoa, me otimme pienet torkut. Silmät menivät väkisin kiinni, vaikka kuinka koitimme vahtia.
Taapero on oppinut kävelemään, joten se seikkaili ympäri asuntoa ja otti käsiinsä kaiken, mikä lähti irti. Me osasimme hyvin väistää sitä, eikä se oikeastaan ollut meistä kovin kiinnostunut, onhan sillä kotona kaksi omaakin koiraa.
Maanantaina lähdimme autolla Sankt Peter-Ordingiin rantakävelylle Pohjanmeren äärelle.
Heti kun pääsimme rannalle, me aloitimme kauheat painit!

Meillä molemmilla oli vauhti päällä ja riemastuimme avarasta tilasta ja pehmeästä hiekasta.

Kävimme tietysti myös vedessä toteamassa, että se on aika lämmintä ja suolaista. Hiekka tarttui mukavasti märkään turkkiin.
Kävelimme rantaa pitkin ensin pohjoiseen. Oli nousuvesi ja ihmiset päättivät pitää pienen evästauon rannalla kaukana vesirajasta. No, siinä rupatelessa he eivät huomanneet, että vesi nousi ja nousi, ja hetken päästä se oli jo aika lähellä meitä. Meidän piti äkkiä pakata kaikki tavarat ja lähteä kauemmas.
Lähdimme kävelemään takaisinpäin ja meidänkin energiatasot alkoivat vähän tasaantumaan.

Sipi joi merivettä, vaikka meillä oli juomavettä mukana pullossa.

Ilma oli melko lämmin ja aurinkokin pilkahti välillä. Onneksi pääsimme uimaan koko ajan niin ei tullut kuuma.

Maltoimme pysähtyä kuvattaviksi. Rannalla oli aika paljon ihmisiä, mutta tilaa on niin paljon ettemme joutuneet kävelemään kovin lähellä niitä.

Lopulta olimme kävelleet tosi pitkään ja käyttäneet lähes kaiken energiamme. Kun ihmiset pitivät taas (!) evästaukoa, me otimme pienet torkut. Silmät menivät väkisin kiinni, vaikka kuinka koitimme vahtia.
perjantai 7. syyskuuta 2018
Molemmat koirat kipulääkityksellä
Sipi joutui tänään käymään eläinlääkärissä taas. Hänellä on ollut toisen takajalan polvi kipeä jonkun aikaa. Kipu tulee ja menee, välillä on pitkiäkin aikoja ilman mitään oireita. Nyt viime aikoina Sipin jalka on ollut taas niin kipeä, että hän on konkannut kolmella jalalla täällä kotona iltaisin päivälenkin jälkeen, ja menee istumaan aina vinoon niin ettei kipeälle polvelle tule painoa.
Tänään eläinlääkäri tutki molemmat polvet ja sanoi, ettei niissä ole mitään rikki. Ristisiteet on molemmissa polvissa ehjät, eikä kummassakaan näytä olevan mitään epänormaalia.
Jotain kummallista toisessa jalassa kuitenkin on, sillä polveen selvästi sattuu. Lääkärikin huomasi, että Sipi aristi toista polvea ja siinä oli kipua.
Nyt Sipikin sai kipulääkekuurin, ja vieläpä samaa lääkettä jota minä syön!
Minä olen muuten voinut erittäin hyvin sen jälkeen kun lääkitys alkoi. Olen nykyään kuin nuori koira! Tänäänkin kun olin isännän kanssa ulkona, heittelin itselleni keppejä ilmaan ja riekuin isännän kanssa noutaen lelua vedestä ja maalta. Isäntä vei minut Bahrenfelder Seelle uimaan ja minusta oli niin kivaa uida ihan yksin! Olen hyvin iloinen ja hyväntuulinen nykyään lähes koko ajan.
Kohta Sipikin on taas iloinen, kun kipulääke alkaa vaikuttamaan. Sitten meistä näkyy vain valkoinen pyörremyrsky kun viiletämme Jenischparkissa!
Tänään eläinlääkäri tutki molemmat polvet ja sanoi, ettei niissä ole mitään rikki. Ristisiteet on molemmissa polvissa ehjät, eikä kummassakaan näytä olevan mitään epänormaalia.
Jotain kummallista toisessa jalassa kuitenkin on, sillä polveen selvästi sattuu. Lääkärikin huomasi, että Sipi aristi toista polvea ja siinä oli kipua.
Nyt Sipikin sai kipulääkekuurin, ja vieläpä samaa lääkettä jota minä syön!
Minä olen muuten voinut erittäin hyvin sen jälkeen kun lääkitys alkoi. Olen nykyään kuin nuori koira! Tänäänkin kun olin isännän kanssa ulkona, heittelin itselleni keppejä ilmaan ja riekuin isännän kanssa noutaen lelua vedestä ja maalta. Isäntä vei minut Bahrenfelder Seelle uimaan ja minusta oli niin kivaa uida ihan yksin! Olen hyvin iloinen ja hyväntuulinen nykyään lähes koko ajan.
Kohta Sipikin on taas iloinen, kun kipulääke alkaa vaikuttamaan. Sitten meistä näkyy vain valkoinen pyörremyrsky kun viiletämme Jenischparkissa!
keskiviikko 22. elokuuta 2018
Outoja ruokailutapoja
Minulla on haimasairauden takia toisinaan ongelmia syömisen kanssa. Välillä tulee kausia, jolloin ruoka ei maistu ollenkaan. Silloin isäntäväki saattaa armahtaa minua ja ostaa paketillisen jauhelihaa vain minua varten, josta sitten laitetaan vähän kerrallaan ruokani joukkoon herkkua. Tietenkin Sipi saa myös vähäsen, mutta oikeastaan lihat ovat vain minua varten.
Nyt on parempi kausi menossa ja normaalit nappularuuat maistuvat minulle kohtalaisesti. En kuitenkaan tykkää syödä aamuruokaa oikealla ruokapaikallani kylpyhuoneessa. Aiemmin olen syönyt siellä mielellään, koska kylppärissä saan olla rauhassa ja syödä omaan tahtiini. Sipi syö siellä myös, mutta toisessa nurkassa, emmekä me koskaan häiritse toisiamme ruokaillessa.
Nykyään vaadin syödä aamuruuan isäntäväen kanssa ruokapöydän luona. Minun ruokakuppini asetetaan pöydän viereen lattialle, ja syön siinä samalla kun isäntä ja emäntä syövät omaa aamiaistaan. Jos ruokakuppi asetetaan jonnekin muualle, esimerkiksi kylppäriin tai keittiön puolelle, minä jätän ruuat syömättä.
Iltaruuan taas voin syödä ruokapaikallani kylpyhuoneessa. Illalla saan ruuan kanssa kipulääkettä, joka maistuu ihan hyvälle. Yleensä minusta olisi kyllä kiva, jos joku voisi pitää minulle ruokailuseuraa, mutta vaikka seuraa ei ole tarjolla, voin kuitenkin syödä iltaruuan yksin. Sipillä on aina nälkä ja se syö niin nopeasti, ettei siitä ole minulle seuraksi.
Olen vähän tällainen erikoinen tapaus aina välillä. Minulla on omia omituisia tottumuksia ja niitä tulee vaan lisää, kunhan keksin uusia keinoja jekuttaa isäntäväkeä.
Nyt on parempi kausi menossa ja normaalit nappularuuat maistuvat minulle kohtalaisesti. En kuitenkaan tykkää syödä aamuruokaa oikealla ruokapaikallani kylpyhuoneessa. Aiemmin olen syönyt siellä mielellään, koska kylppärissä saan olla rauhassa ja syödä omaan tahtiini. Sipi syö siellä myös, mutta toisessa nurkassa, emmekä me koskaan häiritse toisiamme ruokaillessa.
Nykyään vaadin syödä aamuruuan isäntäväen kanssa ruokapöydän luona. Minun ruokakuppini asetetaan pöydän viereen lattialle, ja syön siinä samalla kun isäntä ja emäntä syövät omaa aamiaistaan. Jos ruokakuppi asetetaan jonnekin muualle, esimerkiksi kylppäriin tai keittiön puolelle, minä jätän ruuat syömättä.
Iltaruuan taas voin syödä ruokapaikallani kylpyhuoneessa. Illalla saan ruuan kanssa kipulääkettä, joka maistuu ihan hyvälle. Yleensä minusta olisi kyllä kiva, jos joku voisi pitää minulle ruokailuseuraa, mutta vaikka seuraa ei ole tarjolla, voin kuitenkin syödä iltaruuan yksin. Sipillä on aina nälkä ja se syö niin nopeasti, ettei siitä ole minulle seuraksi.
Olen vähän tällainen erikoinen tapaus aina välillä. Minulla on omia omituisia tottumuksia ja niitä tulee vaan lisää, kunhan keksin uusia keinoja jekuttaa isäntäväkeä.
tiistai 14. elokuuta 2018
Spondyloosi selässäni
Minua on jonkin aikaa vaivannut omituiset selkäkivut. Isäntäväki ei oikein osannut auttaa, koska oirehdin aika epämääräisesti. Kesähän on ollut tavattoman kuuma, joten osa oireista on mennyt väsymyksen ja rasituksen piikkiin.
Jo pidemmän aikaa minulla on toisinaan vaikeuksia nousta makuulta seisomaan, varsinkin jos olen käynyt liikkumassa paljon päivän aikana. Viime aikoina en ole enää halunnut mennä istumaan, koska se ei tunnu hyvältä.
Eilen aamulla minun kävelyni oli todella vaikeaa, eikä emäntä oikein osannut sanoa kummassa takajalassa kipu on, koska molemmat puolet näyttivät kipeiltä.
Niinpä isäntäväki vei minut eläinlääkärin tutkittavaksi. Se olikin minun ensimmäinen kerta eläinlääkärissä täällä Saksassa. Sipi on käynyt jo muutaman kerran, mutta minun ei ole vielä tarvinnut. Eläinlääkäri oli minulle sikäli tuttu paikka, että olin ollut siellä Sipin seurana joskus aikaisemmin.
Eläinlääkäri tutki ensin jalkojani ja totesi, että molemmissa on jotain vikaa. Kun minä malliksi kävelin pienen pätkän käytävällä, keikuin ihan omituisesti molemmille puolille ja kävely aiheutti kipua. Minun selästäni otettiin alla oleva röntgenkuva.
Kuvasta näkee, että selkärangan nikamia on kasvamassa yhteen. Merkkasin ne tuohon punaisilla renkailla.
Eläinlääkäri sanoi, että minulla on selässä spondyloosi. Se tarkoittaa kuulemma sitä, että nikamat kasvavat kiinni toisiinsa.
Tämä vaihe, jossa nyt olen, on kivuliain, kun luupiikit painavat hermoja. Myöhemmin kivut saattavat hellittää, kun selkäranka on silloittunut kokonaan. Silloin minusta tulee ihan jäykkäselkäinen, mutta muuten voin elellä normaalisti.
Sain eläinlääkäriltä kipulääkettä ja joudun luultavasti syömään jotain kipulääkettä aika pitkään, ehkä koko loppuelämäni. Sen avulla voin kuitenkin elää vielä monta vuotta ihan hyvää ja aktiivista elämää. Ehkä minusta ei tule enää vetokoiraa (onneksi! en ole koskaan tykännyt niistä tyhmistä vetovaljaista!) eikä agilitykoiraa, mutta hyvä lenkkikaveri olen edelleen.
Tänään aamulla kun heräsin, tunsin itseni pitkästä aikaa iloiseksi ja jopa hieman riehakkaaksi! Kun isäntä heräsi, otin fudiksen ja haukahdin muutaman kerran ilosta. Sitä ei ole tapahtunut pitkään aikaan!
Jo pidemmän aikaa minulla on toisinaan vaikeuksia nousta makuulta seisomaan, varsinkin jos olen käynyt liikkumassa paljon päivän aikana. Viime aikoina en ole enää halunnut mennä istumaan, koska se ei tunnu hyvältä.
Eilen aamulla minun kävelyni oli todella vaikeaa, eikä emäntä oikein osannut sanoa kummassa takajalassa kipu on, koska molemmat puolet näyttivät kipeiltä.
Niinpä isäntäväki vei minut eläinlääkärin tutkittavaksi. Se olikin minun ensimmäinen kerta eläinlääkärissä täällä Saksassa. Sipi on käynyt jo muutaman kerran, mutta minun ei ole vielä tarvinnut. Eläinlääkäri oli minulle sikäli tuttu paikka, että olin ollut siellä Sipin seurana joskus aikaisemmin.
Eläinlääkäri tutki ensin jalkojani ja totesi, että molemmissa on jotain vikaa. Kun minä malliksi kävelin pienen pätkän käytävällä, keikuin ihan omituisesti molemmille puolille ja kävely aiheutti kipua. Minun selästäni otettiin alla oleva röntgenkuva.
Kuvasta näkee, että selkärangan nikamia on kasvamassa yhteen. Merkkasin ne tuohon punaisilla renkailla.
Eläinlääkäri sanoi, että minulla on selässä spondyloosi. Se tarkoittaa kuulemma sitä, että nikamat kasvavat kiinni toisiinsa.
Tämä vaihe, jossa nyt olen, on kivuliain, kun luupiikit painavat hermoja. Myöhemmin kivut saattavat hellittää, kun selkäranka on silloittunut kokonaan. Silloin minusta tulee ihan jäykkäselkäinen, mutta muuten voin elellä normaalisti.
Sain eläinlääkäriltä kipulääkettä ja joudun luultavasti syömään jotain kipulääkettä aika pitkään, ehkä koko loppuelämäni. Sen avulla voin kuitenkin elää vielä monta vuotta ihan hyvää ja aktiivista elämää. Ehkä minusta ei tule enää vetokoiraa (onneksi! en ole koskaan tykännyt niistä tyhmistä vetovaljaista!) eikä agilitykoiraa, mutta hyvä lenkkikaveri olen edelleen.
Tänään aamulla kun heräsin, tunsin itseni pitkästä aikaa iloiseksi ja jopa hieman riehakkaaksi! Kun isäntä heräsi, otin fudiksen ja haukahdin muutaman kerran ilosta. Sitä ei ole tapahtunut pitkään aikaan!
tiistai 7. elokuuta 2018
Auringonlasku vuorenhuipulla
Eräänä päivänä lomalla kun olin isännän kanssa ulkoilemassa, kuulimme sattumalta eräältä ohikulkijalta, että alppihissillä pääsisi vielä myöhään illalla vuorenhuipulle. Mehän siitä innostuimme ja lähdimme isäntäväen illallisen jälkeen hissillä ylös katsomaan auringonlaskua.
Aurinko laski noin klo 21 ja me saavuimme Grubigsteinin huipulle yli 2000 metrin korkeuteen hetkeä ennen kun aurinko hävisi vuorien taakse.
Sipi vaan roikotti kieltään tavalliseen tapaansa.
Aurinko värjäsi maiseman ja meidät vaaleanpunaisiksi.
Kun show oli ohi, me menimme hissillä takaisin alas laaksoon. Me osasimme olla aivan rentoina ja rauhallisina hississä. Tätä reissua varten meille oli hankittu kuonokopatkin, koska joissakin hisseissä ne ovat pakolliset kaikilla koirilla. Me olimme harjoitelleet niiden käyttöä etukäteen, mutta onneksi niitä ei kuitenkaan tarvittu kertaakaan.
Aurinko laski noin klo 21 ja me saavuimme Grubigsteinin huipulle yli 2000 metrin korkeuteen hetkeä ennen kun aurinko hävisi vuorien taakse.
Siellä oli paljon muitakin ihmisiä ja jokunen koirakin. Maisema oli huikea ja keli oli mitä parhain! Minä tässä nautin viimeisistä auringonsäteistä.
Sipi vaan roikotti kieltään tavalliseen tapaansa.
Aurinko värjäsi maiseman ja meidät vaaleanpunaisiksi.
Kun show oli ohi, me menimme hissillä takaisin alas laaksoon. Me osasimme olla aivan rentoina ja rauhallisina hississä. Tätä reissua varten meille oli hankittu kuonokopatkin, koska joissakin hisseissä ne ovat pakolliset kaikilla koirilla. Me olimme harjoitelleet niiden käyttöä etukäteen, mutta onneksi niitä ei kuitenkaan tarvittu kertaakaan.
torstai 2. elokuuta 2018
Elämäni hurjin alppivaellus
Viime viikolla Itävallassa teimme yhden aika hurjan päivävaelluksen. Lähdimme matkaan hotellilta hyvin nukutun yön jälkeen aamupäivällä ja ajoimme ensin autolla alppihissin ala-asemalle. Sitten siirryimme junalla isäntäväen suunnitteleman vaellusreitin päähän. Juna-asemalta kävelimme valtavan vuoren juurelle. Aloimme nousemaan vuorta ylöspäin. Ilma oli kuuma ja todella hiostava. Onneksi isäntäväellä oli repuissa eväitä ja paljon juomavettä.
Polku kulki jyrkkää vuorenrinnettä ylöspäin.
Sipi ja minä menimme välillä edellä ja tarkistimme mihin suuntaan reitti jatkuu. Pidimme myös huolta siitä, että lauma pysyy kasassa, ja ettei kukaan pääse yllättämään meitä. Emme kyllä nähneet koko päivänä reitillä ketään (paitsi ihan alussa jonkun lenkkeilijän, joka lähtikin sitten eri suuntaan kuin me).
Koska reitti oli aika raskas minulle, pidimme paljon taukoja. Välillä jopa 10 minuutin välein. Oli niin kuuma ja nousu oli niin jyrkkä, että se otti aika koville. Tauoilla menin heti makaamaan ja lepuutin tassuja.
Maisemat olivat kyllä aivan upeat.
Pysähdyimmekin ihastelemaan näköaloja riittävän usein. Haavelin tuosta alppijärvestä. Olisin pulahtanut sinne mielellään. Alhaalla näkyy kylä josta lähdimme liikkeelle.
Kun olimme nousseet aika paljon, noin 500 korkeusmetriä, reitti lähti takaisin alaspäin. Myös lasku oli jyrkkä ja polku oli paikoin aika vaikeakulkuinen.
Tässä kohtaa aloimme haistaa raikkaan alppipuron ja halusimme kiirehtiä veden äärelle!
Saimme luvan ottaa etumatkaa, ja kylläpä me hölkkäsimmekin purolle nopeasti! Siellä oli myös lunta! Paikan nimi oli Schneeplatz. Minä osaan sveitsiä ja tiedän että se tarkoittaa lumipaikkaa.
Säntäsimme heti veteen kahlaamaan ja juomaan. Vesi oli kylmää ja erittäin virkistävää.
Purolla pidimme pidemmän evästauon. Sen jälkeen matka jatkui taas. Reitti oli välillä hyvin vaikea ja meidän piti oikein tarkkaan katsoa, mihin tassumme asetamme. Välillä oli tällaisia helpompiakin kohtia.
Muistimme onneksi nauttiakin! Ei sitä joka päivä pääse tällaisiin maisemiin ulkoilemaan.
Reitti kulki välillä alaspäin, mutta lopussa nousimme taas ainakin parisataa metriä korkeammalle ja se oli taas raskasta. Onneksi ylempänä oli vähän viileämpi ilma.
Pidimme taukoja ja minä sain painaa pääni alppikukkien sekaan levätäkseni hetken.
Iltapäivällä meille tuli jo vähän kiire gondolihissille, jolla meidän piti mennä takaisin autolle. Sipi tässä vielä ihastelee maisemia, mutta menimme melko nopeasti polkua eteenpäin.
Yleensä hissien viimeinen kyyti alas on viideltä, ja siihen meillä tuli jo vähän kiire. Jouduimme pitämään tauot lyhyinä ja reippailemaan eteenpäin.
Loppumatkasta reitti meni alppilehmien laitumen poikki. Alpeillahan lehmät ja lampaat laiduntavat vuorenrinteillä.
Ajattelimme mennä lehmien ohi nopeasti, mutta se ei ollutkaan niin helppoa. Lehmillä oli vasikoita, joita ne suojelivat ulkopuolisilta. Emmehän me niille mitään pahaa olisi halunneet, mutta lehmät eivät tienneet sitä. Kun lähestyimme niitä, ne lähtivät tulemaan laumana meitä kohti ja jäivät noin 10 metrin päähän tuijottamaan meitä, eivätkä päästäneet meitä etenemään.
Sipi ja minä olimme aivan hiirenhiljaa isäntäväen takana ja koitimme olla mahdollisimman vaarattoman näköisiä. Isäntä nosti kävelysauvat pystyyn ja yritti viestittää lehmille, että meidän täytyy päästä kulkemaan niiden ohi, jotta pääsemme hissille. Lehmät vaan tuijottivat meitä puoliringissä. Niitä oli noin 15 ja ne olivat isoja.
Lopulta kävi niin, ettemme päässeet lehmien ohi. Ne eivät päästäneet meitä kulkemaan polkua ja niin me jouduimme menemään polulta sivuun pusikkoon. Menimme nopeasti pusikoissa eteenpäin ja lopulta pääsimme palaamaan polulle kun olimme ohittaneet lehmät.
Juoksimme hissiasemalle ja huomasimme, että viimeinen kyyti alas oli mennyt 10 minuuttia sitten! Onneksi hissipoika oli itse vielä paikalla ja lupasi, että saamme mennä hänen kanssaan henkilökunnan huoltokyydillä alas. Minä olin niin poikki, että menin heti kyljelleni ja nukuin koko matkan alas. Sipi koitti vähän katsella maisemia hissistä, mutta lopulta hänkin nukahti.
Tämän seikkailun muistan varmaan loppuikäni - oli se niin jännittävä ja hurja retki!
Olin niin poikki, että nukuin seuraavat kaksi päivää. Se olikin ihan hyvä, koska isäntäväki vuokrasi maastopyörät ja me saimme Sipin kanssa pari lepopäivää hotellilla.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)



















