Blankenesen rannalla

Viikonloppuisin käymme usein pitkillä lenkeillä, koska nyt on iltaisin jo niin pimeä ettei arkisin oikein ehdi muualle kuin Volksparkiin tai Jenischparkiin.
Eilen kävimme Blankenesen rannalla ja puistossa melkein kahden tunnin lenkin. Oli todella tuulinen, sateinen ja myrskyisä sää, joten ulkona ei ollut kovin paljon muita liikkujia.
Me tykkäämme Blankenesen lenkistä, koska tiedämme että pääsemme rannalle juoksemaan. Siellä on niin mukavaa kun on tilaa juosta ja voi mennä välillä veteen.

Ohiajavia rahtilaivoja on myös mukava bongailla.

Uponnut laiva on Blankenesen nähtävyys. Olen nähnyt sen niin monta kertaa, ettei se enää kiinnosta. Enemmän kiinnostaa jahdata Sipiä.

Kuvassa näkyvään majakkaan pääsee kiipeämään pienelle tasanteelle. Menimmekin sinne seuraavaksi.

Siellä oli kauhean kova tuuli ja meidän turkkimme kuivuivat nopeasti.

Korvia oli vaikea pitää normaalissa asennossa, kun tuuli niin kovasti. Olemme kyllä niin reippaita, ettei pieni myrsky tai majakkaan kiipeäminen meitä pelota.

Isännän vaatteet pullistuivat, kun tuuli puhalsi.


Illalla myrsky vaan voimistui. Yöllä tuuli niin kovaa, että meidän ikkunat helisi ja puuskissa tuntui turvattomalle. Isäntäväki nukkui vaan eikä Sipikään oikein tuntunut ymmärtävän, että minua alkoi pelottaa. Siirryin vaivihkaa makuuhuoneen puolelle nukkumaan ja hakemaan turvaa, vaikka tiedänkin että se on kiellettyä.
Onneksi jossain vaiheessa emäntä heräsi ja ymmärsi huoleni. Emäntä siirtyi olohuoneeseen nukkumaan ja rauhoittelemaan minua. Kyllä minä sitten vähän rauhotuinkin, kun huomasin että ketään muuta ei pelota. Mutta aina kun tuli tuulenpuuska, minä huolestuin ja tulin levottomaksi.

Uutisista luimme, ettei se ihan pieni myrsky ollutkaan. Turha siis syyttää minua höppänäksi vanhukseksi.

Harburger Berge

Tänään kävimme tutustumassa Elbe-joen eteläpuolella olevaan Harburgiin. Isäntäväki oli aiemmin käynyt siellä maantiepyörillä tutustumassa reitteihin ja siellä näytti olevan kivoja metsäpolkuja. Tänään lähdimme tutkimaan niitä tarkemmin.
Ilmassa oli pientä sateen tuntua, mutta ei se haitannut. Oli kuitenkin ihan lämmin, 15 astetta.

Kuljimme ratsastuspolkuja pitkin, merkittyä reittiä.

Paikoitellen reitti oli hyvin kurainen ja menimmekin aivan likaisiksi.

Välillä oli pitkä pätkä asfaltoitua pyörätietä.

Tiesimme, että tässä metsässä on peuroja, joten Sipi joutui olemaan kytkettynä koko lenkin ajan. Onneksi oli, koska yhtäkkiä noin 25 metriä meidän edestämme juoksi kolme pientä peuraa polun poikki. Minä äkkäsin ne tietenkin ja lähdin perään. En kylläkään kauas, koska tiedän etten olisi saanut niitä kiinni kuitenkaan. Sipi kiljui niille ja sitä harmitti, kun ei päässyt jahtaamaan. Selvisimme tästä pienestä välikohtauksesta ja Sipikin rauhoittui hyvin nopeasti.

Kun olimme selvinneet kuraisimmista osuuksista päätimme käydä pulahtamassa pienessä metsälammessa ja putsata samalla massut ja tassut.

Metsässä oli tosi rauhallista, ainoastaan lähellä kulkevan moottoritien äänet kuuluivat koko ajan. Koko kolmituntisen lenkin aikana näimme vain muutaman ihmisen, pari ratsastajaa ja yhden koiran.

Viimein oli loppuriehan aika. Sipi pääsi remmistä irti ja painimme oikein kunnolla.

Painin jälkeen lepäsin hetken pehmeällä sammalpedillä. Vettä satoi jo aika paljon, mutta ei se minua haitannut.

Sipi roikotti kieltään eikä olisi malttanut levätä.

Tässä kohtaa olimme jo ihan lähellä autoa ja pääsimme takakonttiin lepäämään.

Taas valokuvamalleina

Viime sunnuntaina meillä oli työpäivä. Parkkeerasimme auton Volksparkin parkkipaikalle ja lähdimme töihin. Puistossa meitä odotti kaksi valokuvaajaa ja muutama erilainen kamera, mm. kopterikamera, jolla meistä otettiin kuvia ylhäältäpäin.
Kuvia varten meille puettiin hienot heijastinliivit ja niihin laitettiin hienot vilkkuvat valot. Sitten alkoi valokuvaaminen. Meidän piti leikkiä, juosta ja poseerata. Kaikkea helppoa siis, sellaista mitä teemme joka päivä muutenkin.
Kuvien otto sujui hyvin - olemme niin tottuneita siihen, että koko ajan paparazzi hyörii kimpussa.
Meistä otetut kuvat julkaistaan myöhemmin erään firman Instagramissa, vinkkaan sitten!

En suoraan sanottuna ihmettele, että meitä pyydettiin malleiksi. Meitähän kehutaan harva se päivä kun kuljemme Hampurin kaduilla. Olemme niin hübsch ja schön ja süß!

Alstertalissa

Viime viikonloppuna teimme jälleen mukavan ulkoiluretken. Kävimme toisella puolella Hampuria Alstertalissa. Normalisti sinne ajaa Autobahnia pitkin puolisen tuntia, mutta sunnuntaina oli kova ruuhka ja matkaan meni reilu tunti. Isäntä vaikutti olevan hieman hermostunut, kun matka ei edennyt. No, pääsimme lopulta perille ja saimme hyvän parkkipaikankin.

Ulkoilualue oli aika suuri ja siellä mentiin välillä Alsterin yli siltoja pitkin.
Sää oli aurinkoinen ja alueella oli paljon ulkoilijoita liikkeellä. Se ei meitä haitannut, isäntäväkeä ehkä vähän.

Puistossa oli kuitenkin aika rauhallista ja rentouttavaa.

Välillä pidimme tauon erään kahvilan terassilla. Isäntäväki joi kahvia ja söi kakkua. Me emme saaneet mitään muuta kuin lepotauon. Se sopikin minulle oikein hyvin.

Käyttäydyimme erittäin hienosti kahvilassa, vaikka itse sanonkin. Lepäsimme rauhallisina emmekä hämääntyneet, vaikka tarjoilijat seikkailivat koko ajan meidän ympärillä ja kauempana nurmikentällä juoksenteli vapaana irlanninsetteri.

Paluumatkalla pulahtelimme Alsteriin tämän tästä. Sipi oli melkein koko ajan vedessä muutenkin ja halusi koko ajan kastella turkin ja juoda vettä. Minäkin kävin monta kertaa vedessä, mutta en sentään ihan joka mutkassa niin kuin Sipi.

Kaikenkaikkiaan oli erittäin onnistunut retkipäivä taas kerran. Onneksi sunnuntaina paistoi aurinko, kun melkein kaikkina muina päivinä on satanut vettä. Vesisade tarkoittaa suihkuttelua ja pyyhkimistä joka ulkoilun jälkeen. Niistä en oikeastaan välittäisi lainkaan.

Emännän katoamistemppu

Aina toisinaan toinen isäntäväestä katoaa jonnekin joksikin aikaa. Me Sipin kanssa vaistoamme tällaiset katoamistemput yleensä aika hyvin etukäteen. Se on helppoa, koska katoamista edeltää useimmiten laukkujen pakkailu ja muu levoton häärääminen. Silloin mekin muutumme levottomiksi. Kun emäntä tai isäntä sitten katoaa, päivystämme usein jonkin aikaa joko ikkunan tai oven ääressä siinä toivossa, että paluu olisi mahdollisimman pikainen, mutta ennen kaikkea siksi, että meitä ei päästäisi yllättämään. Yllätykset eivät ole koirista mukavia (ainakaan virallisesti, mutta oikeasti kyllä pidämme yllätyksistä varsin paljon - siis kunhan ne ovat säännöllisesti toistuvia ja muutenkin rutiininomaisia). Katoamisen jälkeisillä lenkeillä meillä on usein varsin kiire takaisin kotiin tarkastamaan, ettei kadonnut henkilö vain ole sillä välin päässyt huomaamattamme palaamaan paikan päälle.


Huomattavasti vaikeampaa kuin katoamisen ennustaminen on sen ennustaminen, milloin isäntä tai emäntä jälleen ilmestyvät. Vaikka olenkin perusluonteeltani vaatimaton, on minun pakko todeta että olemme Sipin kanssa siinäkin kohtalaisen eteviä. Omat aistini ovat jo vähän mummoutuneet, mutta Sipillä on huipputarkka kuulo: hän tunnistaa askeleet ja avainnipun kilinän jo rapun ulko-ovelta saakka. Minä puolestani osaan kokemukseni perusteella yhdistää puhelut ja ilmestymisen. Lisäksi meillä koirilla on salaisia yliaisteja, jollaisista ihmiset eivät tiedä mitään, mutta niistä en voi kertoa enempää.


Katomistemput kestävät aina aikansa. Onneksi meillä koirilla ei ole kovin hyvä ajantaju ja se tekee katoamisista paljon siedettävämpiä. Huonohkon ajantajun vuoksi olemme myös aina yhtä iloisia jälleennäkemisistä, olivat ne kestäneet sitten päivän tai viikon. Tosin Sipi oli kuulemma ollut erityisen iloinen tavatessaan isäntäväen oltuaan pitkään reissussa kasvattajan luona, mutta se saattoi johtua vaan siitä, että hänellä oli jo kiire päästä pennuista eroon.