perjantai 9. marraskuuta 2018

Senioritarkastuksessa

Kävin keskiviikkona eläinlääkärissä senioritarkastuksessa. Siellä emäntää ensin haastateltiin minusta, kyseltiin miten olen voinut ja onko minulla mitään vaivoja.

Sitten minut punnittiin, ja voitteko kuvitella, että painan 31,3 kg! Kaikki luulivat, että olen laihtunut kun olen niin hoikassa kunnossa, mutta oikestaan minun lihakseni ovat vaan alkaneet surkastumaan. Olen oikein sopivan painoinen.
Sen jälkeen eläinkääkäri kuunteli sydäntä, tutki imusolmukkeet, katsoi silmiin ja korviin sekä suuhun. Kaikki näytti hyvältä, vaikka silmissä onkin vähän sameutta enkä näe hämärässä kovin hyvin.

Pahin oli kuitenkin edessä: minusta otettiin verinäyte. Se oli aika kamalaa ja minua alkoi jännittämään niin paljon, että aina kun hoitaja tökkäsi neulalla jalkaani, verisuonet katosivat. Niinpä jouduttiin kokeilemaan monta kertaa ennen kuin vihdoin onnisti.

Lopuksi kävin vielä ulkona ja kuvittelin jo, että lähdemme kotiin, mutta emäntä halusikin että menen pissalle niin että minusta saataisiin pissanäyte. Se onnistuikin hyvin, koska osaan pissata käskystä (jokainen osaa jotakin!).

Eilen testien tulokset tulivat ja kaikki näytteet olivat hyvät. Minä olen jo vähän senio-riitta, mutta voin hyvin!
Haimanäytteitä ei otettu tällä kertaa, koska ne ovat aika kalliit ja minä olen voinut ihan hyvin. Myöskään selkää ei tutkittu, koska se ei ole nyt vaivannut minua erityisemmin.

Harmi vaan että kaikki tulokset ovat niin hyvät, että nyt en voi enää esittää heikkoa mummoa. Varsinkin isäntä on antanut minulle aika paljon erityisoikeuksia sen varjolla. Pelkään pahoin, että ne ajat ovat nyt takana.

Varmaan joudun nyt yhtä kovaan kuriin kuin Sipi.
Eli keittiöstä ei saa mitään ylimääräisiä herkkuja, lenkillä pitää totella jos käsketään tulemaan luokse tai menemään tien reunaan, ei voi enää kukkoilla ja leikkiä huonokuuloista jos käsketään tekemään jotain mitä ei haluaisi, esimerkiksi menemään pois keittiöstä kun ihmiset syövät.

Kyllä minä vielä keinot keksin ja saan kaikki tahtoni läpi. Odottakaa vain. (Ehkä katson isäntää nappisilmillä ja laitan korvat taaksepäin. Vielä parempi jos kurkustani kuuluu hento piippaus. Kukaan ei voi vastustaa minua silloin!)

keskiviikko 31. lokakuuta 2018

Lyhyet päivät

Näin syksyllä päivät ovat todella lyhyitä ja meidän on kiirehdittävä, että ehdimme ulos isäntäväen työpäivän jälkeen ennen kuin aurinko laskee. Kohta se ei enää onnistukaan kun aurinko laskee niin aikaisin.
Toistaiseksi olemme vielä ehtineet metsään hämärällä ja Sipikin on osannut käyttäytyä. Pimeässä metsässä meitä nimittäin alkaa aina jännittämään kaikki metsän äänet ja liikkeet. Pienetkin rasahdukset saa meidät havahtumaan. Pitäisikö meidän käydä tarkistamassa kaikki äänet ja liikkeet? Usein Sipin mielestä pitää! Hän käykin välillä tarkistamassa erilaisia tilanteita ja palaa samantien raportin kera. Yleensä ei ole mitään erikoista raportoitavaa. Metsä vaan kuulostaa ja näyttää erilaiselta pimeällä.

Minun näköni on vähän huonontunut, joten Sipin silmät toimivat minunkin silminäni. Sipi tarkkailee ympäristöä ja minä tarkkailen Sipiä. Jos on jotain mihin pitää reagoida, Sipi hälyttää ja minä säestän.

Onneksi viikonloppuisin ehdimme valoisalla ulos. Valoisalla minäkin näen paremmin.

Viime sunnuntaina menimme taas Nipsun kanssa lenkille.

Minä piileskelen Sipin takana ja koitan salaa syödä mutaa maasta.

Kävimme Kullaanvuoren näkötornilla katselemassa maisemia.

Sipi ja Nipsu


Sipi kiipesi torniinkin (ensimmäiselle tasanteelle), mutta minä en viitsinyt kivuta sinne jyrkkiä portaita pitkin.
Maisemat olivat kyllä huikeat ja näkyvyys aurinkoisella säällä mitä parhain!

lauantai 20. lokakuuta 2018

Elämää Varsinais-Suomessa

Olemme sopeutuneet oikein hyvin uuteen kotiimme Turun kupeeseen. Meistä on kivaa, kun on oma sisäänkäynti, eikä tarvitse vahtia mitään rappukäytävää. Emme myöskään joudu enää kylpyammeeseen pesulle.
Kaikkein kivointa on kuitenkin hyvät metsälenkit, jotka lähtevät ihan meidän takapihalta. Pääsemme siitä melko suoraa reittiä isolle metsäalueelle, jossa voimme ulkoilla huoletta. Ei tarvitse kuunnella liikenteen melua eikä väistellä autoja.
Olemme myös päässeet kavereiden kanssa ulkoilemaan. Tällä viikolla kävimme Nipsun ja Zuzan kanssa Haunisten altaalla. Tässä kuva lenkiltä, mutta Zuza ei halunnut kuvaan.


Ilmatkin ovat olleet mitä parhaimmat, kun on ollut lämmintä ja poutaista. Kyllä me oikeastaan odotamme jo talvea innolla. Kunpa pääsisi lumihankeen kierimään, se olisi parasta!

lauantai 6. lokakuuta 2018

Sipin jännä päivä

Torstaina Sipillä oli jännä päivä. Hän pääsi käymään hevostallilla! Minä en lähtenyt mukaan, koska halusimme pitää tilanteen rauhallisena. Niinpä Sipi lähti tapaamaan Takua ja kävelemään pienen metsälenkin hevosseurassa.


Sipi ei ollut hevosista kovinkaan innoissaan. Päinvastoin häntä vähän pelotti kun karsinoista kurkisti isoja hevosenpäitä ja ne hipaisivat selkää kun niiden ohitse käveli. Ihmiset koittivat kovasti saada Sipiä tutustumaan Takuun, mutta Sipi vaan näytti Takulle hampaita, kun se tuli liian lähelle. Hahah, Sipi, ei se hevonen ymmärrä mitä hampaat tarkoittavat!
Lenkin jälkeen molemmat sentään suostuivat yhteiskuvaan.

Tallilla oli myös pari kissaa, joista toisen kanssa Sipillä oli pieni tuijotuskilpailu. Kun kissa ei lähtenytkään karkuun, Sipi ei tiennyt oikein miten siihen olisi pitänyt suhtautua. Lopulta Sipi lopetti tuijottamisen ja kissa pääsi siirtymään turvalliseen paikkaan.

Illalla hauskan päivän päätteeksi kotona odotti lämmin sauna. Sipi tietenkin halusi myös saunoa, ja pääsikin ihan lauteille. Löylyä ei sentään Sipille heitetty, mutta pienet lämmöt hän sai ottaa, jotta luut ja lihakset lämpesivät kunnolla. Minä en saunomisesta välitä enkä edes yrittänyt mennä mukaan.

perjantai 5. lokakuuta 2018

Hyvästi Hampuri

Meidän saksalainen kotikaupunkimme Hampuri on jäänyt taakse. Maanantaina kotiimme ilmestyi muuttomiehiä, ja tiistaina kaikki tavaramme oli pakattu muuttokuormaksi, joka lähti Suomeen. Me menimme vielä pariksi yöksi Wedeliin hotelliin, koska isäntäväellä oli asioita hoidettavana Hampurissa.

Koska olimme Wedelissä, päätimme mennä Holmer Sandbergeen ulkoilemaan. Siellähän olemme aiemminkin käyneet, joten reitit olivat tutut.
Pistimme pystyyn kunnon painit!


Wedelistä matka jatkui torstaiaamuna kohti Ruotsia. Ensin menimme laivalla Saksasta Tanskaan ja sieltä siltaa pitkin Ruotsiin. Tanskassa oli tuulista, mutta ulkoilimme eräässä pienessä niemessä kun isäntäväki piti ruokataukoa.

Ruotsissa menimme Markarydiin hotelliin yöksi. Kävimme iltalenkillä samassa paikassa, jossa kesällä pidimme taukoa. Kävelimme pimeällä hiekkarannalla ja vasta jälkeenpäin isäntäväki muisti, ettei Pohjoismaissa koirat saa tulla uimarannoille.


Hotellissa me annoimme isäntäväen nukkua meidän kanssa samassa sängyssä, vaikka se olikin aika ahdasta.

Seuraavana päivänä Ruotsissa kävimme jonkun Metallican entisen basistin muistokivellä. Meistä siinä ei ollut mitään tunteellista, ja aloitimme taas kauheat painit. Taustalla lehmät tuijottivat meitä.


Illalla menimme taas laivaan. Tällä kertaa matka kesti koko yön. Meillä oli aika kova hätä, koska emme olleet useista tilaisuuksista huolimatta kumpikaan suostuneet käymään isolla hädällä kuin aamupäivällä.
Helpotus oli suuri, kun aamulla saavuimme Suomeen ja menimme Turun linnan edustalle aamukävelylle. Siellä oli muitakin koiria laivalta ja kaikilla oli samat tarpeet.

Sitten ajoimmekin Urpon ja Kärsän luokse aamupalalle. Meistä oli ihanaa tavata kavereita! Kävimme yhdessä vähän ulkoilemassa, mutta siitä ei meinannut tulla mitään, kun Sipin ja minun piti haistella kaikkia ojia ja pusikoita niin paljon. Täällä Suomessa kaikki tuoksuu niin erilaiselle.

Kuva M.N.
Nyt me olemme muuttaneet uuteen kotiimme ja asettuneet taloksi. Ihanaa olla Suomessa! Tosin suomalaiset koirat ovat outoja - emme ole saaneet tavata oikeastaan ketään, vaan kaikki kiertävät meidät kaukaa. Ehkä me olemme liian äänekkäitä.

lauantai 22. syyskuuta 2018

10 vuotta!


Minä täytän tänään 10 vuotta! Olen juhlinut merkkipäivääni kotosalla. Aamulenkillä Sipi hauskuutti minua painimalla kanssani.


Kun tulimme kotiin, oli isäntä laittanut aamupalani sekaan tämänhetkistä lempiherkkuani eli kananmunankuoria. (Siitä huolimatta syöminen oli vähän hankalaa aluksi, mutta lopulta pistelin kaiken poskeeni.)


Seuraavaksi ajattelin mennä Volksparkiin kävelylle ja nauttia viileästä syysilmasta. Viime viikolla täällä oli vielä yli 30 asteen helteet, mutta nyt on mukavan viileä.


Ensi viikolla on kuulemma luvassa suuri muutos elämäämme taas. Aavistan jo jotain, sillä kotiimme on ilmestynyt pahvilaatikoita. Pitkän elämänkokemukseni ansiosta tiedän jo, mitä se tarkoittaa.



Kuvat on otettu aiemmin tällä viikolla Elben rannassa.

keskiviikko 12. syyskuuta 2018

Päiväretki Sankt Peter-Ordingiin

Viime lauantaina tapahtui jotain hauskaa: meille tuli kylään kummitätini taaperon kanssa!
Taapero on oppinut kävelemään, joten se seikkaili ympäri asuntoa ja otti käsiinsä kaiken, mikä lähti irti. Me osasimme hyvin väistää sitä, eikä se oikeastaan ollut meistä kovin kiinnostunut, onhan sillä kotona kaksi omaakin koiraa.

Maanantaina lähdimme autolla Sankt Peter-Ordingiin rantakävelylle Pohjanmeren äärelle.
Heti kun pääsimme rannalle, me aloitimme kauheat painit!



Meillä molemmilla oli vauhti päällä ja riemastuimme avarasta tilasta ja pehmeästä hiekasta.



Kävimme tietysti myös vedessä toteamassa, että se on aika lämmintä ja suolaista. Hiekka tarttui mukavasti märkään turkkiin.

Kävelimme rantaa pitkin ensin pohjoiseen. Oli nousuvesi ja ihmiset päättivät pitää pienen evästauon rannalla kaukana vesirajasta. No, siinä rupatelessa he eivät huomanneet, että vesi nousi ja nousi, ja hetken päästä se oli jo aika lähellä meitä. Meidän piti äkkiä pakata kaikki tavarat ja lähteä kauemmas.

Lähdimme kävelemään takaisinpäin ja meidänkin energiatasot alkoivat vähän tasaantumaan.



Sipi joi merivettä, vaikka meillä oli juomavettä mukana pullossa.



Ilma oli melko lämmin ja aurinkokin pilkahti välillä. Onneksi pääsimme uimaan koko ajan niin ei tullut kuuma.



Maltoimme pysähtyä kuvattaviksi. Rannalla oli aika paljon ihmisiä, mutta tilaa on niin paljon ettemme joutuneet kävelemään kovin lähellä niitä.



Lopulta olimme kävelleet tosi pitkään ja käyttäneet lähes kaiken energiamme. Kun ihmiset pitivät taas (!) evästaukoa, me otimme pienet torkut. Silmät menivät väkisin kiinni, vaikka kuinka koitimme vahtia.

perjantai 7. syyskuuta 2018

Molemmat koirat kipulääkityksellä

Sipi joutui tänään käymään eläinlääkärissä taas. Hänellä on ollut toisen takajalan polvi kipeä jonkun aikaa. Kipu tulee ja menee, välillä on pitkiäkin aikoja ilman mitään oireita. Nyt viime aikoina Sipin jalka on ollut taas niin kipeä, että hän on konkannut kolmella jalalla täällä kotona iltaisin päivälenkin jälkeen, ja menee istumaan aina vinoon niin ettei kipeälle polvelle tule painoa.

Tänään eläinlääkäri tutki molemmat polvet ja sanoi, ettei niissä ole mitään rikki. Ristisiteet on molemmissa polvissa ehjät, eikä kummassakaan näytä olevan mitään epänormaalia.
Jotain kummallista toisessa jalassa kuitenkin on, sillä polveen selvästi sattuu. Lääkärikin huomasi, että Sipi aristi toista polvea ja siinä oli kipua.

Nyt Sipikin sai kipulääkekuurin, ja vieläpä samaa lääkettä jota minä syön!

Minä olen muuten voinut erittäin hyvin sen jälkeen kun lääkitys alkoi. Olen nykyään kuin nuori koira! Tänäänkin kun olin isännän kanssa ulkona, heittelin itselleni keppejä ilmaan ja riekuin isännän kanssa noutaen lelua vedestä ja maalta. Isäntä vei minut Bahrenfelder Seelle uimaan ja minusta oli niin kivaa uida ihan yksin! Olen hyvin iloinen ja hyväntuulinen nykyään lähes koko ajan.

Kohta Sipikin on taas iloinen, kun kipulääke alkaa vaikuttamaan. Sitten meistä näkyy vain valkoinen pyörremyrsky kun viiletämme Jenischparkissa!

keskiviikko 22. elokuuta 2018

Outoja ruokailutapoja

Minulla on haimasairauden takia toisinaan ongelmia syömisen kanssa. Välillä tulee kausia, jolloin ruoka ei maistu ollenkaan. Silloin isäntäväki saattaa armahtaa minua ja ostaa paketillisen jauhelihaa vain minua varten, josta sitten laitetaan vähän kerrallaan ruokani joukkoon herkkua. Tietenkin Sipi saa myös vähäsen, mutta oikeastaan lihat ovat vain minua varten.

Nyt on parempi kausi menossa ja normaalit nappularuuat maistuvat minulle kohtalaisesti. En kuitenkaan tykkää syödä aamuruokaa oikealla ruokapaikallani kylpyhuoneessa. Aiemmin olen syönyt siellä mielellään, koska kylppärissä saan olla rauhassa ja syödä omaan tahtiini. Sipi syö siellä myös, mutta toisessa nurkassa, emmekä me koskaan häiritse toisiamme ruokaillessa.

Nykyään vaadin syödä aamuruuan isäntäväen kanssa ruokapöydän luona. Minun ruokakuppini asetetaan pöydän viereen lattialle, ja syön siinä samalla kun isäntä ja emäntä syövät omaa aamiaistaan. Jos ruokakuppi asetetaan jonnekin muualle, esimerkiksi kylppäriin tai keittiön puolelle, minä jätän ruuat syömättä.

Iltaruuan taas voin syödä ruokapaikallani kylpyhuoneessa. Illalla saan ruuan kanssa kipulääkettä, joka maistuu ihan hyvälle. Yleensä minusta olisi kyllä kiva, jos joku voisi pitää minulle ruokailuseuraa, mutta vaikka seuraa ei ole tarjolla, voin kuitenkin syödä iltaruuan yksin. Sipillä on aina nälkä ja se syö niin nopeasti, ettei siitä ole minulle seuraksi.

Olen vähän tällainen erikoinen tapaus aina välillä. Minulla on omia omituisia tottumuksia ja niitä tulee vaan lisää, kunhan keksin uusia keinoja jekuttaa isäntäväkeä.


tiistai 14. elokuuta 2018

Spondyloosi selässäni

Minua on jonkin aikaa vaivannut omituiset selkäkivut. Isäntäväki ei oikein osannut auttaa, koska oirehdin aika epämääräisesti. Kesähän on ollut tavattoman kuuma, joten osa oireista on mennyt väsymyksen ja rasituksen piikkiin.

Jo pidemmän aikaa minulla on toisinaan vaikeuksia nousta makuulta seisomaan, varsinkin jos olen käynyt liikkumassa paljon päivän aikana. Viime aikoina en ole enää halunnut mennä istumaan, koska se ei tunnu hyvältä.
Eilen aamulla minun kävelyni oli todella vaikeaa, eikä emäntä oikein osannut sanoa kummassa takajalassa kipu on, koska molemmat puolet näyttivät kipeiltä.

Niinpä isäntäväki vei minut eläinlääkärin tutkittavaksi. Se olikin minun ensimmäinen kerta eläinlääkärissä täällä Saksassa. Sipi on käynyt jo muutaman kerran, mutta minun ei ole vielä tarvinnut. Eläinlääkäri oli minulle sikäli tuttu paikka, että olin ollut siellä Sipin seurana joskus aikaisemmin.

Eläinlääkäri tutki ensin jalkojani ja totesi, että molemmissa on jotain vikaa. Kun minä malliksi kävelin pienen pätkän käytävällä, keikuin ihan omituisesti molemmille puolille ja kävely aiheutti kipua. Minun selästäni otettiin alla oleva röntgenkuva.


Kuvasta näkee, että selkärangan nikamia on kasvamassa yhteen. Merkkasin ne tuohon punaisilla renkailla.

Eläinlääkäri sanoi, että minulla on selässä spondyloosi. Se tarkoittaa kuulemma sitä, että nikamat kasvavat kiinni toisiinsa.
Tämä vaihe, jossa nyt olen, on kivuliain, kun luupiikit painavat hermoja. Myöhemmin kivut saattavat hellittää, kun selkäranka on silloittunut kokonaan. Silloin minusta tulee ihan jäykkäselkäinen, mutta muuten voin elellä normaalisti.

Sain eläinlääkäriltä kipulääkettä ja joudun luultavasti syömään jotain kipulääkettä aika pitkään, ehkä koko loppuelämäni. Sen avulla voin kuitenkin elää vielä monta vuotta ihan hyvää ja aktiivista elämää. Ehkä minusta ei tule enää vetokoiraa (onneksi! en ole koskaan tykännyt niistä tyhmistä vetovaljaista!) eikä agilitykoiraa, mutta hyvä lenkkikaveri olen edelleen.

Tänään aamulla kun heräsin, tunsin itseni pitkästä aikaa iloiseksi ja jopa hieman riehakkaaksi! Kun isäntä heräsi, otin fudiksen ja haukahdin muutaman kerran ilosta. Sitä ei ole tapahtunut pitkään aikaan!