Vieraita kylässä

Eräänä päivänä kaikki vaikutti ensin aivan normaalilta: kävimme ulkoilemassa ja saimme päiväruuat. Mutta sitten yhtäkkiä pihaan ajoi auto, jonka kyydissä olivat kummitätini, taapero sekä Urpo ja Kärsä! Järkytys oli suuri, kun koiravieraat tulivat meille sisälle noin vain.
Oikeastihan me olemme hyviä kavereita eikä meille tulisi mieleenkään esimerkiksi tapella poikien kanssa, mutta sokki oli melkoinen kun he yhtäkkiä tupsahtivat tänne. Olemmehan mekin toki tupsahtaneet heille kylään monta kertaa.
Ilta meni mukavasti. Sipi takavarikoi heti kaikki lelut ja alkoi puolustaa niitä murisemalla. Lopulta kukaan ei jaksanut sitä, ja lelut vietiin suljettujen ovien taakse.
Urpo ja Kärsä ottivat meidän luut käsittelyyn. Niitä ne rouskuttivat koko illan hyvillä mielin.

Kyllä me sitten rentouduimmekin ja seurustelimme ihan hyvillä mielin. Olisimme tahtoneet ulkoilemaan, mutta oli jo pimeä ja aika kylmäkin. Ja sitten taaperon piti mennä omaan sänkyyn nukkumaan ja vieraat lähtivät kotiin. 

Valastensuolla

Eilen oli ihana aurinkoinen talvipäivä, joten lähdimme koko lauman voimin Vaskijärven luonnonpuistoon ulkoilemaan. Tarkoituksena oli tehdä pitkä lenkki, mutta kun pääsimme perille, huomasimme, että polkua ei oltu kävelty pitkään aikaan ja paksussa hangessa tarpominen oli aika raskasta. Niinpä kävelimme vain Valastenmaan nuotiopaikalle pitämään taukoa ja syömään eväitä.



Ilma oli mitä kaunein ja maisemat myös! Näin paljon valoa emme olekaan nähneet viime kesän jälkeen.

Kävelimme sinnikkäästi paksussa hangessa ja menomatkalla teimme pieniä tutkimusmatkojakin. Polun vieressä näimme monta peuran makuupaikkaa, joissa oli hyvin paljon mielenkiintoisia hajuja. 

Hangessa tarpominen oli rankkaa, mutta kaikkein hankalinta minun mielestäni oli kävellä pitkospuilla, jotka olivat lumen alla piilossa. Joka toinen askel meni pitkospuun viereen ja tassu upposi syvälle hankeen. En pitänyt siitä ollenkaan. 

Nuotiopaikalla isäntäväki paistoi makkaraa ja söi muitakin eväitä, ja me saimme onneksi maistaa vähän. 

Kun aurinko alkoi laskea, kiristyi myös pakkanen ja minua alkoi palella. Lähdimme siis takaisinpäin, jotta pysyisimme kaikki lämpiminä. Paluumatka oli helpompi, kun polku oli tampattu. 

Yhtäkkiä näimme puiden lomassa kirkkaana paistavan täysikuun. Tunnelma oli maaginen ja ikimuistoinen. 

Hoitopäivä

Viime viikolla isäntäväellä oli menoa Helsingissä koko päiväksi, ja me emme voineet lähteä mukaan. Niinpä lähdimme pitkästä aikaa koirahotelliin hoitoon. Emäntää jännitti jo monta päivää etukäteen, miten me siellä pärjäisimme. Me emme jännittäneet ollenkaan.

Hoitolassa meni oikein hyvin. Meillä oli omat pedit mukana ja saimme syödä tuttua ruokaa tuttuun aikaan. Lisäksi tapahtui jotain todella hauskaa: ystävämme Urpo ja Kärsä tulivat myös samaan hoitolaan! Lähdimme neljästään ulkoilemaan, mikä olikin oikein mukavaa.

Kerkesimme olla hoidossa vain yhden yön ja yhden päivän, ja sitten isäntäväki tulikin jo hakemaan meidät kotiin.
Olipa mukava erilainen päivä!

Uudenvuodenaatto ja kauhea myrsky-yö

Vuosi vaihtui maalla Urpon ja Kärsän luona. Ensin kävelimme yhdessä Paimion luontopolun, joka olikin tosi hieno polku. Kesällä varmasti vielä upeampi.

Kun ilta pimeni, menimme sisätiloihin ja valmistauduimme vuoden viimeisiin tunteihin. Me koirat emme tosin jaksaneet juhlia kovinkaan railakkaasti - enimmäkseen makasimme sohvalla vuorotellen ja ihmettelimme, miten paljon ihmiset oikein jaksavat syödä.

Myöhään illalla kävimme vielä pienellä kävelyllä tekemässä isot tarpeet, ja siinä pihalla pomppiessamme Kärsä onnistui paukauttamaan hännällään Sipiä suoraan silmään. Sipi kiljui kivusta ja silmänympärys alkoi turvota. Vuoden ensimmäiset tunnit Sipi oli silmäpuoli, kun kipeä silmä oli koko ajan sikkurassa.

Aamulla Sipi vielä varoi Urpoa ja Kärsää ja aristeli silmää. Nyt se on jo selvästi parempi, kun on pari päivää kulunut. Tapahtunut oli puhdas vahinko tietysti eikä sitä oikein olisi voinut estää, kun Sipi ja Kärsä ovat tuollaisia toheloita. Sitä paitsi silmävammathan jollain tavalla kuuluvat uudenvuodenaattoon.

Viime yönä oli minun vuoroni olla tohelo. Varsinais-Suomessa riehui yöllä kova myrsky, ja minä en voi sietää sitä, että tuuli vinkuu nurkissa. Olin todella hermostunut. Kuljin ympäri taloa ja läähätin. Menin isäntäväen makuuhuoneseenkin monta kertaa, vaikka tiedän että se on kiellettyä. Koitin vain hakea turvaa, koska olin niin kamalan huolissani. Jossain vaiheessa hyppäsin jopa vierashuoneen pöydälle (!!) ja yritin etsiä pakotietä pihalle. Siinä rytäkässä kaadoin pöytälampun ja heittelin emännän kokoaman palapelin paloja lattialle. (Oikeasti koitin auttaa emäntää palapelin kanssa, mutta kukaan ei usko tätä tarinaa.)
Lopulta sekä emäntä että isäntä tulivat takkahuoneeseen nukkumaan meidän kanssa ja pääsin peiton alle turvaan. Sielläkin läähätin ja hermoilin, mutta lopulta taisimme kaikki nukahtaa.
En oikein tiedä, miksi pelkäsin sitä myrskyä niin paljon. Se on vaan kamala tunne, kun tuuli humisee ja ilmanpaineenvaihtelut tuntuvat korvissa.
En minä nuorempana pelännyt yhtään mitään, mutta nyt minusta on tullut epävarma mummo.
Toivon, että vältymme näin pahoilta myrskyiltä jatkossa niin saamme kaikki nukuttua paremmin.