Vaeltamassa

Kävin isännän kanssa vähän tavallista pidemmällä päiväkävelyllä. Lähdimme aamupäivällä ja kävelimme metsäpolkuja pitkin koko päivän, monta tuntia pimeän tulon jälkeenkin. Illalla minulla oli punainen valo kaulapannassa. Valo auttoi isäntää näkemään minne polku (tai siis minä) olin menossa. Ja olihan se punainen loisto varsin tyylikäskin pilkkopimeässä metsässä. Kun iltakymmeneltä tulimme laavulle, oli takana jo melkein kolmekymmentä kilometriä. Isännällä siis, minähän olin poukkoillut sinne sun tänne koko matkan ajan niin, että minulla oli varmasti takana ainakin viisikymmentä kilometriä. Silti minua ei väsyttänyt yhtään, vaan leikin kävyillä ja juoksentelin reippaasti kuten aamullakin. Laavulla sain iltapalaksi sporttinappuloita, mutta ne eivät oikein maistuneet ja söin kupillisesta vain puolet.

Yöllä oli pakkasta ja minulle meinasi tulla vähän kylmä. Sain alustaksi isännän puseron ja peitoksi takin ja ne auttoivat vähän. Mutta oikein lämmin minulle tuli vasta aamulla, kun pääsin hetkeksi isännän makuupussiin! Aamupalaksi minun piti saada loput eilisistä sporttinappuloista, mutta ne olivat jäätyneet yhdeksi kalikaksi. Onneksi isäntä keitti vettä niin että nappulat saatiin sulamaan. En olisi silti oikein huolinut niitä, ellei niihin olisi lisätty hieman puuroa. (Minusta on viime aikoina tullut melko nirso: jätän mieluusti joko aamu- tai iltaruoan kokonaan väliin.) Aamulla kävelimme vielä lounasaikaan asti ja saimme autokyydin kotiin. Sitten kyllä väsytti, täytyy myöntää.