Minä olen jo tulossa vähän vanhaksi. En jaksa enää yhtä pitkiä lenkkejä kuin joskus aikaisemmin. Kaikkein parhaiten viihdyn oikeastaan oman pihalla, jossa voin vain istua ja fundeerata, tietenkin aina välillä torkkuen. Omalla pihalla aika ei koskaan käy pitkäksi: voin heitellä itselleni palloa, jahdata perhosia tai nuuhkia nurmikosta aina uusia jälkiä. Vaihtelua tuo myös se, että välillä siirryn auringosta varjoon ja sitten taas takaisin aurinkoon.
Toisinaan Sipi tulee seurakseni ulos ja silloin teemme usein jotain yhdessä. Useimmiten vain nuuhkimme, mutta melkein joka päivä innostumme myös painimaan. Minä en enää jaksa painia niin kauan tai rajusti kuin Sipi. Kivaa se painiminen silti vieläkin on, vaikka selkä on jäykkä eikä tassuissa ole voimaa entiseen malliin. Tänä aamuna sain taas kipulääkettä, koska olen ollut ajoittan vähän tavanomaista vaisumpi. Josko se sitten piristäisi.
Sipi sen sijaan on erinomaisessa kunnossa: toissapäivänä kun oli viileämpää hän kävi isännän kanssa 18 kilometrin juoksulenkillä. Matkan varrella Sipi kävi uimassa kolme kertaa ja näki sekä peuran että hirven! Loppupäivän ja seuraavankin hän ei kyllä unohtanut huilata, mutta myös palautui nopeasti tavanomaisia paniharjoituksiamme varten. Kyllä minäkin silloin joskus jaksoin hölkätä vaikka koko päivän, mutta nykyään nurmikko kutsuu polkua voimakkaammin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti